Mikä estää näkyväksi tulemista?

Näkyväksi tuleminen on ollut minulle viime aikoina hyvin ajankohtainen teema.

Miten ja millaisena tulen näkyväksi uutena yrittäjänä?

Tuonko itseni esille sellaisena kuin olen vai sellaisena, mikä tuntuisi turvallisemmalta ja ehkä enemmän miellyttäisi muita? Mitä kerron itsestäni ja palveluistani?

Milloin sanoitus on riittävän valmis?

Onko blogini liian rohkea ja liian syvälle sukeltava? Olenko jotain liikaa tai liian vähän? 

Olen tuntenut paljonkin epävarmuutta näkyväksi tulemisesta viime kuukausina. Miten tulla näkyväksi verkkosivuille ja sosiaaliseen mediaan omilla kasvoillani. Seison yksin yrittäjänä päätösteni takana, enkä lopullista vastuuta voi siirtää muille. Epävarmuuden rinnalla on kuitenkin läsnä uteliaisuus, ilo ja innostus siitä, että saan vihdoin puhua ja kirjoittaa vapaasti juuri siten kuin ajattelen, tulla näkyväksi.

Olen työurallani ollut paljon esillä erilaisissa tehtävissä: pitänyt esitelmiä isoille yleisöille, valmentanut vuosia pieniä ja suuriakin ryhmiä. Olen vaihtanut työpaikkoja ja hypännyt rohkeasti uuteen. Kuluneen syksyn epävarmuuden tunteet ovatkin yllättäneet minut. Toki perhe, ystäviä, sparraajia ja ammattilaisia on kulkenut rinnalla. Mutta näkyväksi tulen tässä kohti yksin.

Tämä oma kokemukseni sai pohtimaan näkyväksi tulemisen esteitä. Palasin mielessäni esihenkilöiden valmennuksiin, missä ollaan usein käyty keskustelua siitä, miten paljon hiljaista tietoa jää työyhteisöissä piiloon ja pohdittu, miten saadaan kaikkien työntekijöiden ääni kuuluviin? Esihenkilöt ovat lähteneet muuttamaan kulttuuria ja palavereista on tullut paljon vuorovaikutteisempia.

Keskustelin myös erään johtajan kanssa henkilöstökyselyn tuloksista ja niiden läpikäynnistä henkilöstön kanssa. Mietimme, mitä numerot kertovat ja onko työntekijät tuoneet esille todelliset syyt ja ajatukset heikentyneiden tulosten takana. Huomaan miettiväni myös sitä, miten nykyään edelleen moni työntekijä ei uskalla tunnustaa osaamattomuuttaan ja hiipivää työuupumusta työyhteisöissä. Osaamista, pätevyyttä ja tehokkuutta arvostetaan, ja toki niillä me haluamme tulla näkyväksi.

Näkyväksi tulemisen taustalla voi olla lapsuuden kokemuksia epävarmuudesta tai häpeästä. Onko meitä kuultu? Onko meitä tuettu vai hiljennetty? Sama jatkuu työelämässä. Miten organisaatiossa puututaan epäasialliseen käytökseen? Onko ilmapiiri turvallinen? Luotanko siihen, että esihenkilöt viheltävät pelin poikki tarpeen mukaan? Olenko kyynistynyt, koska mielipiteitäni ei ole kuultu tai ne ei ole johtanut mihinkään? Ovatko nopeat syöneet hitaat?

Usein epävarmuutta synnyttävät ympäristön joskus pienetkin viestit: huokailut, ilmeet, eleet, päälle puhuminen tai rajat ylittävä “huumori”. Nauru, joka ei yhdistä vaan erottaa. Jos näitä kokemuksia kertyy, voi hiljaisuudesta tulla turvapaikka.

Pelko. Epävarmuus. Häpeä.

Pelko siitä, että mielipiteet mitätöidään, kehitysehdotuksia ammutaan alas tai niitä ei oteta vakavasti. Epävarmuus, joka estää puhumasta, kun esihenkilön reaktiot arveluttavat. Häpeä tietämättömyydestä tai erehdyksistä. Monet meistä kysyvät hiljaa: “Nähdäänkö minut? Kuullaanko minua? Välitetäänkö minusta sellaisena kuin olen?”

Professori Pirjo Ståhlen mukaan organisaatiot ovat sosiaalisia systeemejä, ja kahden ihmisen väliset suhteet ovat niiden elämän ja kuoleman kysymyksiä. Lopulta kaikki perustuu kahdenvälisiin suhteisiin isoissakin organisaatiossa vaikuttaen ilmapiiriin. Jos ihmisten väliset suhteet ovat kunnossa, puro virtaa kirkkaana.    Jos niistä ei pidetä huolta, vesi sameutuu. Kun näkymätön saa luvan tulla näkyväksi, hänen osaamisensa ja innostuksensa saadaan käyttöön, työhyvinvointi paranee ja koko organisaation virtaus vahvistuu. 

Näkyväksi tuleminen ei ole vain yksilön päätös; se kytkeytyy syvälle työyhteisöjen dynamiikkaan.

Miten tukea näkyväksi tulemista?

Jokainen meistä voi vaikuttaa ilmapiiriin ja tukea toistemme näkyväksi tulemista. Näkyväksi tuleminen vaatii psykologista turvallisuutta, luottamusta. Se syntyy arjen teoista: siitä, miten puhumme ja kuuntelemme, kysymme ja kiinnostumme, kannustamme, annamme palautetta ja osoitamme arvostusta. Tuemme ja autamme, kun sitä tarvitaan. Välitämme, jopa rakastamme.  

Tove Janssonin “Näkymätön lapsi” on muistuttanut minua siitä, miten me kaikki tarvitsemme peilejä nähdäksemme itsemme. Millaisia peilejä olemme toisillemme? Osaammeko luoda ilmapiirin, jossa toinen uskaltaa tulla esiin sellaisena kuin on? Sain hiljattain todistaa tällaista hetkeä, kun työharjoittelussa ollut nuori sai turvalliselta aikuiselta tukea ja kannustusta. Näin, miten hän voitti itsensä ja tuli näkyväksi –itselleen ja asiakkaille. Hänen hymynsä minulle kertoi paljon. 

Jokainen meistä voi olla se peili, joka auttaa toista näkemään itsensä.

“Olet rohkeampi kuin uskot, vahvempi kuin miltä näytät ja älykkäämpi kuin luulet.” – Nalle Puh

– Outi